Minulla oli `isosisko`, nimittäin serkkuni. Hän oli minulle se paraskaveri jonka kanssa kasvoin vauvasta asti, hän opetti minulle kaikki siisteimmät jutut ja keksi aina lapsena ne hauskimmat leikit. Tehtiin kaikki yhdessä ja kerrottiin toisillemme kaikki, serkkuni osasi lohduttaa ja piristää minua aina. Kesät oltiin isovanhempien mökillä ja sielä oli todella hasukaa, nauerettiin itkettiin ja sodittiin. Muistan kun heiteltiin jojoa ja serkkuni jojo lensi puuhun, ei saatu millään sitä alas ja sinne se jäi. Kaikki voi muttua, toukokuussa vuonna 2004 serkkuni joutui sairaalaan ihmeellisen tajuttomuuskohtauksen jälkeen, hänelle tehtiin kaikkea kokeita ja koko kesän hän sielä oli, kunnes saatiin selville, se oli syöpä. Olin niin nuori vasta 14, kohta 15 -vuotias, etten ymmärtänyt koskaan edes ajatella sitä pahinta. Aikaa kului ja kävin sairaalassa aina kun pääsin. Se todettiin maksasyöväksi , joka tarvitsi maksasiirron. Olin mukana kun serkkuni pääsi kotiin odottelemaan leikkasuta, kerittiin viemään hänet kotiin ja tunnin olemaan, kunnes soitettiin että kiireesti sairaalaan, siirrännäinen on löytynyt. Mentiin katsomaan serkkuani enne leikkausta, jolloin hän joutui juomaan jotain aivan kamalaa litkua itkien ja itse seisoi terveenä vieressä. Leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja toipuminen meni hyvin, serkkuni oli hetken voimisaan tietenkin joutui käymään sädehoidoissa vielä. Hän sanoi monta kertaa, että pelkää kamalasti ja hänellä oli hurja piikkikammokin, en oikein tiennyt mitä olisi sanonut kun olin niin nuorikin. Syöpä levisi pikkuhiljaa keuhkoihin ja muualle kehoon. Pian serkkuni joutui taas kärsimään kamalista kivuista ja pahoinvoinnista ja miljoonistä lääkkeistä ja hoidoista ja kokeista. Itsestä tuntui todella pahalta kun ei voinut tehdä mitään, joutui vierestä katsomaan kun rakas ihminen kärsii niin paljon. Silti tuolloinki hän pystyi nauramaan ja kuuntelemaan niin kuin ennenkin , ihmellinen ihminen, aivan uskomattoman ihailtavaa!Viimeisen kerran kävin katsomassa serkkuani kun hän oli jotenkin lapsen tilassa, tai silmät tuijottivat vain, ei kyennyt liikkumaan, muutakun reflexin omaisesti, ei puhumaan, äänteli vain, tuolloin teki niin pahaa että miettisin lähdenkö pois, olin aivan varma kuitenkin, että serkkuni kuuli ja ymmärsi puheeni kun kutitin häntä kädestä ja snoin että tästä sä ainakin tykkäät tosi paljon ja oot mulle rakas, häneltä pääsi kyynel ja tiesin että jollain tasolla hän kuuli ja ymmärsi. Meni muutama viikko, jolloin oli minun luisteluvuoroni, harrastin tuolloin taitoluistelua. Äitini sanoi, että menee serkkuani katsomaan, sanoin että tulen seuraavalla kerralla, en pysty näkemänn häntä sellaisenaan kun viimeksi oli. Aikaa kului ja kun äitini tuli kotiin hän tuli sanomaan että serkkuni oli poissa. Muistan tuon kuin eilisenpäivän , jolloin olin huoneesa istuin vain montat untia puhumatta tai tekemättä mitään, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt, miten se ihana ihminen jonka kansa oli jakanut kaiken ja elänyt 15 vuotta olisi yhtäkkiä poissa, nyt se mökkipuussa ollut jojo, joka ei myrskyissä lähtenyt oli tippunut alas. Ehkä se kertoi serkustani, hän oli vahva, niin vahva, että myrsyissäkin taisteli viimiseen asti pysyäkseen pystyssä, mutta lopulta luonto voitti. Luokkani lähti luokkareissuun viikoksi laskettelaamn isosyöttelle ja minä tietysti mukaan, muut saivat ajatella ja käsitellä asiaa sillävälin ja minulta jäi kaikki tuo ohi, ajattelin vielä syöttellä, että vien tuliaisia serkulleni. Vasta hautajaisissa todellisuus iski minulle pahasti, nyt oli pakko uskoa että se oli todellakin totta. Koulunkäyntini viimeiset ratkaisevat kuukaudet peruskoulussa kärsi huomattavasti, olin niin vihainen itselleni ja äidilleni, etten ollut viimeisillä’ hetkillä serkkuni kanssa, vaan olin luistelemassa. Myöhemmin tajusin, että ei ole tärkeää mitä viimeisillähetkillä tekee, vaan se mitä on yhdessä ollut ja koettu. Olin niin yksin asian kanssa tuolloin, asia jäi käsittelemättä ja minä pääsin kymppiluokalle ja sain nostettua huimasti keskiarvoa ja samalla sain uuden ystävän joka on edelleen paras ystäväni sekä tapasin mieheni, joka ensimäistä kertaa sai minut nauramaan, elämä jatkui pikkuhiljaa ja sain muutaman vuoden kuluttua käsitellä asiaa paremmin. Yhä edelleen itken välillä, ei ikävä ja suru katoa koskaan, mutta nyt pystyn jo ajattelemaan hyviä hetkiämme ilolla ja nauraen, hän on minun idolini ja sankarini!